Hold me till I fall asleep

Moi.

Christina Perri - Lonely

    Toi biisi kyllä kolahtaa aivan uskomattomasti. Siinä on semmosta tiettyä surullista tunnetta ja voimaa, joka vetoaa muhun. Tä biisi nostaa mun tunteet pintaan ihan sama missä ja ihan sama milloin. 

I'm a ghost of a girl that I want to be most.

I'm the shell of a girl that I used to know well.

    Mun ongelmana on selkeästi liika ajattelu. On ollut aina. Luulisin. Tällä hetkellä se tuntuu kaikista loogisimmalta. Kaikki paska alkoi yläasteella. Tuntui, etten sopinut mihinkään. Ulkonäköäni haukittiin, koska olin erilainen. Ja sain kuulla siitä myös lähisukulaisiltani. Yritin antaa asian olla, en jaksanut kiinnostua siitä, mitä muut ajattelevat. Mutta todellisuudessa se teki vain hallaa itsetunnolleni.

     Jossain kasi-/ysiluokalla mutsi alkoi epäillä mulla lukihäiriötä ja puhui siitä luokanvalvojalleni. Koulussamme alkoi käydä psykiatri, jolle varattiin aika minulle. Muutamien testien jälkeen hän totesi, ettei minulla ole lukihäiriötä, mutta mietti keskittymishäiriötä. Bullshit, kyllä mä keskittyä osasin. Riippui toki mielialasta sattuiko juuri sinä hetkenä kiinnostamaan mikään. En muista tarkalleen, mutta ensimmäisen kerran satutin itseäni puukon kanssa yläasteella. Viilsin reiteeni, koska luulin, että se auttaisi. Siirtäisi ahdistuksen todelliseen kipuun. Ja se auttoi. 

    Yläasteen jälkeen menin kymppiluokalle, koska en päässyt mihinkään mihin hain. Siellä asiat paranivat, uskalsin olla omaitseni. Kaikki olivat siellä juuri sitä, mitä he oikeasti ovat. Tapasin ihmisiä, joiden luulin pysyvän elämässäni aina. Olin onnellinen uusien ystävien kanssa ja olin parisuhteessa. Siinä ei silloin ollut mitään vikaa, mun mielestä. Mutta mulla meni välit poikki perheeni kanssa. Seurustelin meinaan tytön kanssa. Se oli heille kauhea juttu, varsinkin mutsille. 

    "Saatanan sairas kakara, mee hoitoon". Ja sen jälkeen kun mutsi sai tietää seksuaalisesta suuntautumisestani niin hän ei pitänyt siitä, että liikuin kavereideni kanssa, jotka olivat tyttöjä. Mutsin mieli väänsi kaiken niin kieroksi, että hän alkoi hylkimään mua. Ei puhunut mulle, eikä muutenkaan oltu kovin hyvissä väleissä. Ei todellakaan semmoisissa väleissä, kun äidin ja tyttären pitäisi olla. Viilsin. Paljon. Reisiin, lantioon ja ensimmäistä kertaa käteen. Pelotti viiltää niin näkyville, mutta ajattelin että joku osaisi auttaa. Ei auttanut. 

    Kymppiluokan loputtua hain kauemmas opiskelemaan. Halusin olla erossa kaikesta, lähinnä perheestä. Hain Helsinkiin, ja Loimaalle. Myös ihan tänne Turkuun taisin hakea. Pääsin Loimaalle, "thank god" ajattelin silloin. Muutin sinne ja kaikki oli hyvin, ajattelin. Muutin solukämppään, sillä se oli halvin mitä oli tarjolla. Mulla ei ollut penniäkään tuloja, joten vanhempani eivät suostuneet suuria summia kuukaudessa maksamaan mun takiani. Asuin yksin, aluksi. Kymppiluokan tyttöystäväni muutti samaan soluasuntoon ja periaatteessa asuttiinkin yhdessä. Se oli ihanaa. Mutta kaikki muuttui. Seurustelu muuttui riitelyksi ja halaukset tavaroiden heittelemiseksi. Erosimme ja asuimme silti samassa asunnossa. Se sattui. Viiltelin taas. 

    Halusin apua jostain, en jaksanut enää kauan omin voimin. Menin terkkarille ja sanoin asiat suoraan;

"Haluan kuolla", taisin sanoa noinkin yksinkertaisesti asiani. Siinä hetken keskustelimme ja tulimme tulokseen, että tarvitsen apua. Tarvitsen jonkun, jolle pääsisin puhumaan säännöllisesti. Se oli psykologi. Pääsin psykologin käynnille jo heti seuraavalla viikolla. Jo ensimmäinen psykologi sanoi, että olen herkkä.Tuntui hyvältä, kun oli joku, jolle puhua. 

    Kävin psykologilla säännöllisesti, kunnes se vaihtui. Mut siirrettiin Raisioon. Ja selitin alusta kaiken. Hän oli erilainen, ja musta tuntui, ettei hän ymmärtäisi. Kävin puhumassa hänelle silti. Noihin aikoihin minulle sattui ja tapahtui paljon. Oli ongelmia kaverisuhteissa, oli ongelmia koulussa, oli ongelmia alkoholin kanssa... En pitänyt elämästäni. Olin jäänyt kahteen asiaan koukkuun. Kalja ja viiltely. Olen viiltänyt tasan kerran kännissä ja se on syvin mun kaikista arvista. 

    Mua kiusattiin ja nimiteltiin koulussa paljon. Sen takia, koska näytin pojalta. Pukeuduin kuin poika ja käyttäydyin kuin poika. Amiksen ykkösellä mun luokka oli iso. Parhaimmillaan meitä oli 28 (?) oppilasta. Ja sehän oli jätkävoittonen tietysti, kone- ja metallialaahan mä tässä opiskelen. Mun luokan tytöt ei ihmetellyt mua ja se oli kiva. Mutta aluksi kaikki jätkät nimitteli ja oli ilkeitä mulle. En halunnut käydä koulua. Joka kerta kun pääsin kämpille sieltä kidutushelvetistä, olin taas turvassa. Turvassa muilta, mutten itseltäni. Masennuin. 

    Auttoi todella paljon, kun uskalsin tutustua luokkalaisiini. Sain heistä hyviä kavereita, eikä mua enää pilkattu. Mulla oli silti paska olla. Jotenkin. Muutin takaisin kotiin, Ruskolle. Porukat ei suostunut enää maksamaan vuokraa, koska olin saanut valituksia talkkarilta ja koulunkäynti meni päin vittua. Kävin silti koulua, vaikka matkaa tuli yhteensä 140km päivässä. 

    Aloin meikkaamaan ja näyttämään pikkuhiljaa tytöltä. Musta tuntui hyvältä. Oli kiva näyttää erilaiselta, ihan kuin uudelta ihmiseltä. Se oli kivaa. Mutta ei se siltikään mun mieltäni kohentanut. Mulle todettiin keskivaikea masennus. Asiat hankaloittuivat taas. Psykologi vaihtui, ja taas kaikki paska alusta. TAAS. Olin turhautunut, ei siitä mitään apua olekaan. Mutta onneksi jaksoin, tämä on heistä kolmesta ollut kaikista paras. Hän on auttanut minut kaiken yli. 

    Tässä vaiheessa elämääni on tapahtunut jo kaikenlaista. Vanhempani erosivat, lemmikkini nukkui pois, uudet tuttavuudet ovat tuottaneet hankaluuksia... Mutta olen jo menossa parempaan päin. Olihan se jo aikakin. On sitä tullut tämän "sairauden" takia napsittua monia pillereitä ja mietitty jopa osastohoitoa. Tämän "sairauden" takia kehossani on useita arpia, ja pelkästään 20 arpea on kädessä. Tunnen kyllä vieläkin lähes päivittäin ahdistusta, mutta en niin paljon kuin joskus. Nyt olen enemmänkin väsynyt tästä kaikesta, haluaisin vain levätä, olla tekemättä mitään. Mulle ei ole tapahtunut mitään erikoista. Olen tajunnut, että teen itse itselleni onglemia, ja siitä tahdon eroon mahdollisimman pian.

    Onneksi muutama ihminen on ollut rinnallani. Mutta heitä on vain muutama. Suuri kiitos kuuluu heille siitä, että olen vielä täällä. 

Tässä oli jotain informaatiota elämästäni pienessä pähkinänkuoressa. Mutta ei kaikkea kuitenkaan.

Tekipä hyvää avautua tänne. Mun ei edes pitänyt postata mitään tämmöistä. Meni jo. 

-Amanda